Keijuniitty, osa 1: niityn synty
Avaa silmäsi niin näet kauneuden
Täällä tanssivat keijut kukkien kätköissä,
kastehelmissä, valonsäteissä."
Viime vuosi oli rankkaa aikaa, surin koirani menetystä. Se ei ollut vain koira, se oli perheenjäsen, ystävä, se oli tyyppi, joka ymmärsi minua, tyyppi, joka hyväksyi minut kaikkine virheineni ja outouksineni. Se rakasti ehdoitta. Ja minä sitä.
Mietit ehkä, miksi kerron tämän, miten se liittyy niittyyn mitenkään? Se oli osa surutyötä, ilman menetystä ei olisi syntynyt keijuniittyä, eikä montaa muutakaan asiaa.
Talvella rakentelin jäälyhtyjä, itkin, poltin kynttilöitä ja itkin taas, surin ihan täysillä. Pikkuhiljaa raastava suru alkoi vaihtua ikävään ja kiitollisuuteen niistä hetkistä jotka sain ystäväni kanssa viettää sekä kaikesta siitä mitä se minulle opetti itsestäni ja elämästä.
Talvi alkoi vaihtua kevääseen. Piti keksiä tekemistä. Minulla oli isohko piha, jossa kasvoi marjapensaita, omena- ja kirsikkapuu, kivikasassa kasvoi joitain kivikkokasveja, sen vierellä iso koivu ja pienen matkan päässä pari terijoensalavaa, pihaa reunusti siperianhernepensasaita ja loppu olikin suunnilleen nurmikkoa.
En ollut koskaan oikein osannut kasvattaa tai hoitaa kasveja, jostain syystä kaikki aina kuoli käsissäni. Siltä ainakin tuntui. Olin silti haaveillut kukkaniitystä. Päätin, että nyt on sen aika. Googlailin hetken ja ryhdyin töihin.
Paikaksi valikoitui aitan takana sijaitseva "paskatunkio". Sinne kärrättiin aina oksat, puunlehdet ja muu puutarhajäte, joita sinne oli 10v aikana kerennyt kertyäkin melkoinen määrä. Yhden peräkärrillisen isompia oksia ja muita vein jäteasemalle. Osa oli maatunut mullaksi. Käänsin maan ja kärräsin multaa reilun 40 kottikärryllistä pensasaidan juurelle. Yritin parhaani mukaan kitkeä nokkosen ja muiden rikkakasvien juuret ja lopulta tasoittelin alueen.
Meidän pihassa on vanha pihakaivo, joka ei ollut ollut käytössä meidän aikaan. Pumppua ei ollut, enkä halunnut sähkökäyttöistä, joten päätin turvautua sankoon ja naruun.
Tästä kaivosta ja ympäristöstä tulikin sitten myöhemmin yksi lempipaikoistani, mutta siitä myöhemmin lisää. (Kaivosta löytyy nyt oma postaus täältä Pihakaivon uusi elämä )
Niityn eteen piti laittaa aita, ettei kutsumattomat vieraat eksy sinne. Ja tietenkin rakentaa portti, että minä pääsen niittyä hoitamaan ja kastelemaan.
Kastella sitä saikin. Luin netistä, että itämiseen asti multa pitäisi pitää kosteana. Kastelin niittyä joka päivä, vähintään kerran, kuumina päivinä kahdesti. 20 kastelukannullista vettä per kastelukerta kannoin pihan toisesta päästä kaivolta. Ensin tietenkin taistelin veden kaivosta sankolla ylös. Alkuun se oli vaikeaa, lopulta opin oikean tekniikan ja sanko tippui kaivoon niin, että se täyttyi.
Sitten alkoi odotus, joka tuntui ikuisuudelta. Joka aamu herättyäni menin katsomaan olisiko jotain noussut. Olin aivan varma, ettei sieltä mitään nouse. Tai jos nousee, niin ei ainakaan kuki. Siitä miten niityn kanssa kävi, kirjoitan toisen osan aivan pian (se löytyy nyt täältä: Keijuniitty, osa 2 ).
Kommentit
Lähetä kommentti