Pihakaivon uusi elämä

 

"Kun tähdet kurkistavat taivaalta,
ja yön tuuli silittää villiviiniä,
herää kaivo henkiin.
Sen kirkkaassa vedessä 
asuu vanha salaisuus.

Kuun loisteessa sen 
vesi välkkyy hopeisena,
kuin ikkuna toiseen maailmaan
Siellä keijut nauravat,
ja tanssivat kukkien lehdillä.

Jos oikein hiljaa kuuntelet,
voit kuulla kaivon laulavan
Se kertoo maailmasta,
jossa sydän ei koskaan 
unohda mitä rakastaa."

Pihamme perällä on pihakaivo, jota emme ole aiemmin juuri käyttäneet. Viime kesänä kuitenkin kukkaniittyä perustaessani ajattelin, että olisi järkevää käyttää kaivon vettä niityn ja muun puutarhan kasteluun. Ensimmäisenä piti selvittää onko siellä vettä ja miettiä miten veden saa sieltä ylös. 

Nopealla kurkistuksella totesin siellä vettä olevan ainakin muutaman kaivonrenkaan verran. 

En halunnut kaivoon sähköllä toimivaa uppopumppua, joten piti miettiä muita vaihtoehtoja. Käsikäyttöinen vanhanaikainen pumppu olisi kiva, mutta en sellaista löytänyt, en ainakaan semmoiseen hintaan, jonka olisin tässä kohtaa raaskinut maksaa. Päädyin sitten siihen, että vesi nostetaan kaivosta sankolla, johon on sidottu köysi. Alku oli hankalaa, mutta kun tekniikan oppi, niin kaivosta nousi nopeaan tahtiin täysiä sankollisia vettä. 

Sitten piti miettiä kaivon ympäristöä ja sen siistimistä/maisemointia. Kaivon vierellä on kasvanut kaksi terijoensalavaa, jotka olivat kasvaneet yli isoiksi ja ne jättivät varjoonsa kaiken muun. Päätimme kaataa ne. Jätimme kuitenkin rungon tyngät, että saavat kasvaa uudestaan, mutta jatkossa ne leikataan sitten useammin. 

Kaivo on siis tuolla traktorin renkaan takana. Puu- ja oksahommaa riitti muutamaksi päiväksi. Oksia oli todella paljon enemmän kuin kuva antaa ymmärtää. 

Kaivon takana pensasaidan edessä oli jostain syystä maa matalammalla kuin muu piha, siellä oli vähän niinkuin kuoppa. Tämä kaivonympärysprojekti pyöri samoihin aikoihin kuin kukkaniityn perustaminen, joten kärräsin niityltä ylimääräistä multaa tähän kyseiseen "kuoppaan". Toiseen kohtaan pihaa tein puolestaan piha-allasta, joten sen kohdan nurmikon palaset siirsin sitten vielä mullan päälle. 

Päällimmäiseksi lisäsin kuitenkin vielä multaa ja kylvin nurmikon ja apilan siementä. Kaivon ympäryksen rajasin narulla. Ulkopuolelle jäi siis nurmikko ja sisäpuolelle kaivon ympärille kylvin niittykukkien siemeniä. 

Kaivon ympärillä kasvoi jo edellisinä kesinä ihan luonnostaan harakankelloja ja muita luonnonkukkia. 

Kaivon eteen terijoensalavoiden väliin laitoin kaariportin, jonka juurelle istutin villiviiniä. Se ei kerennyt viime kesänä kasvaa kovinkaan hyvin, toivotaan, että tänä kesänä kasvaisi paremmin. 

Jossain kohtaa kesää kaivon ympärille alkoi ilmestyä näitä ihania kukkasia. 

Tässä näkymä kaivon takaa pihaan päin. Siellä kohoaa vanha, mutta niin rakas kotimme. 

Pihakaivoa ei täysin unohdettu talvellakaan. Mikä olisikaan kauniimpi paikka lyhdylle. Siellä poltin kynttilää rakkaan koirani muistolle. Koirani, jonka lähtö sai aikaan ihmeitä meidän pihassa. Ikävä on edelleen, se tuskin koskaan katoaa. Tämä piha on täynnä muistoja. Ja itseasiassa pihalla touhutessani voin tuntea edelleen hänen läsnäolonsa...

Vaikka tämä ei enää kaivoon liitykään, niin jaan tämän kuitenkin, koska tämä liittyy nyt hyvin vahvasti edellisen kuvan luomaan tunteeseen. Nämä tassun jäljet paljastuivat terassilta lumen alta noin kolme kuukautta sen jälkeen, kun rakas koirani oli luotani lähtenyt. Voitte vain kuvitella miltä tuntui, kun lakaisin terassia ja näin nämä. 

"Hiljaisuuden keskellä
Tuuli kuiskaa ikävää.
Keijut tanssivat niityllä
Ja kertovat mennyttä tarinaa

Kun kukka kukkaa kohden kääntyy
Ja siivet perhosen hiljaa käy
Jossain kukkien seassa kulkee
tuttu varjo, lempeä ja hämyinen.

Kun kaipaus oikein kirveltää, niin muista – puutarhan joka kolkassa on tassunjälki, joka ei koskaan katoa."