Keijuniityn kuiskaus

  "Kun tähdet kurkistavat taivaalta, ja yön tuuli silittää villiviiniä, herää kaivo henkiin. Sen kirkkaassa vedessä  asuu vanha salaisuus. Kuun loisteessa sen  vesi välkkyy hopeisena, kuin ikkuna toiseen maailmaan Siellä keijut nauravat, ja tanssivat kukkien lehdillä. Jos oikein hiljaa kuuntelet, voit kuulla kaivon laulavan Se kertoo maailmasta, jossa sydän ei koskaan  unohda mitä rakastaa." Pihamme perällä on pihakaivo, jota emme ole aiemmin juuri käyttäneet. Viime kesänä kuitenkin kukkaniittyä perustaessani ajattelin, että olisi järkevää käyttää kaivon vettä niityn ja muun puutarhan kasteluun. Ensimmäisenä piti selvittää onko siellä vettä ja miettiä miten veden saa sieltä ylös.  Nopealla kurkistuksella totesin siellä vettä olevan ainakin muutaman kaivonrenkaan verran.  En halunnut kaivoon sähköllä toimivaa uppopumppua, joten piti miettiä muita vaihtoehtoja. Käsikäyttöinen vanhanaikainen pumppu olisi kiva, mutta en sellaista löytänyt, en ainakaan semmoisee...

"Niitty ei huuda vaan kuiskaa sen Avaa silmäsi niin näet kauneuden Täällä tanssivat keijut kukkien kätköissä, kastehelmissä, valonsäteissä." Viime vuosi oli rankkaa aikaa, surin koirani menetystä. Se ei ollut vain koira, se oli perheenjäsen, ystävä, se oli tyyppi, joka ymmärsi minua, tyyppi, joka hyväksyi minut kaikkine virheineni ja outouksineni.  Se rakasti ehdoitta. Ja minä sitä.  Mietit ehkä, miksi kerron tämän, miten se liittyy niittyyn mitenkään? Se oli osa surutyötä, ilman menetystä ei olisi syntynyt keijuniittyä, eikä montaa muutakaan asiaa.  Talvella rakentelin jäälyhtyjä, itkin, poltin kynttilöitä ja itkin taas, surin ihan täysillä . Pikkuhiljaa raastava suru alkoi vaihtua ikävään ja kiitollisuuteen niistä hetkistä jotka sain ystäväni kanssa viettää sekä kaikesta siitä mitä se minulle opetti itsestäni ja elämästä.  Talvi alkoi vaihtua kevääseen. Piti keksiä tekemistä. Minulla oli isohko piha, jossa kasvoi marjapensaita, omena- ja kirsikkapuu, kivikasassa ...