Keijuniityn kuiskaus

"Kun aamunkaste helmen lailla lehden kärjellä kimmeltää herää hiljaa pihan salaisuus jonka vain sydän ymmärtää." Kerroin viimeksi kuinka kukkaniitty sai alkunsa, se löytyy täältä  Keijuniitty, osa1  . Kukkaniityn siemenet kylvin siis 16.5.2024. Sen jälkeen kastelin niittyä, pidin sen koko ajan kosteana. Toukokuu oli aurinkoinen ja lämmin, joinain päivinä niittyä piti kastella pariin otteeseen. Joka aamu ensimmäisenä herättyäni kiiruhdin katsomaan joko jotain olisi noussut. Vajaa viikko meni, kun tein ensimmäisen havainnon pienistä vihreistä aluista.  Tämä kuva siis 22.5. Olin innoissani, vaikka en ollut varma ovatko nämä kukkien vai rikkaruohojen alkuja. Jatkoin kastelemista edelleen.  Tältä niityllä näytti 31.5. eli aikalailla kahden viikon päästä kylvöstä. Nyt aloin olla jo toiveikas, että on siellä joukossa varmasti muutama kukkakin oltava. Nuo kivet laitoin niityn keskelle, että niitä pitkin pääsin kastelemaan niittyä ja ihastelemaan kukkia niitä tallomatta....

"Niitty ei huuda vaan kuiskaa sen Avaa silmäsi niin näet kauneuden Täällä tanssivat keijut kukkien kätköissä, kastehelmissä, valonsäteissä." Viime vuosi oli rankkaa aikaa, surin koirani menetystä. Se ei ollut vain koira, se oli perheenjäsen, ystävä, se oli tyyppi, joka ymmärsi minua, tyyppi, joka hyväksyi minut kaikkine virheineni ja outouksineni.  Se rakasti ehdoitta. Ja minä sitä.  Mietit ehkä, miksi kerron tämän, miten se liittyy niittyyn mitenkään? Se oli osa surutyötä, ilman menetystä ei olisi syntynyt keijuniittyä, eikä montaa muutakaan asiaa.  Talvella rakentelin jäälyhtyjä, itkin, poltin kynttilöitä ja itkin taas, surin ihan täysillä . Pikkuhiljaa raastava suru alkoi vaihtua ikävään ja kiitollisuuteen niistä hetkistä jotka sain ystäväni kanssa viettää sekä kaikesta siitä mitä se minulle opetti itsestäni ja elämästä.  Talvi alkoi vaihtua kevääseen. Piti keksiä tekemistä. Minulla oli isohko piha, jossa kasvoi marjapensaita, omena- ja kirsikkapuu, kivikasassa ...